OLISIPA EILINEN

Lapset tuovat aina mielenkiintoisen lisänsä rakennusprojekteihin. Mutta turhan usein se on elämää hankaloittava piirre ja monesti hyvin yksinkertaisesta tulee vaikeaa. Kuten, käydäänpä yhdessä rautakaupassa hakemassa jotain tuiki tärkeää, joka juuri  nyt puuttuu ja otetaanpa koko perhe mukaan, että pikku-iita saa nukuttua ne toiset päikkärit (tämä nerokas idea on jo tuhoontuomittu alkuunsa). Mutta juuri silloin pikku-iita ei nuku, vaan hän huutaa huutamisen ilosta koko matkan rautakauppaan ja rautakaupan pihassa on lapsi viimein vapautettava kahleistaan tepastelemaan numero 20 kokoisilla kumisaappaailla. 

Rautakaupassa äiti vahtii silmä kovana hintalappuja repivää metrinmittaista, kun toinen näppäilee tahmaisilla sormillaan kaupan elektroniikkaosaston uutuuksia ja huutaa: "Äiti, tuu kattomaan." Ja ei mitään kerran, vaan sata kertaa, niin että saa hävetä, ja kuitenkin koko ajan yrittää vastata hiljaisesti huutamalla: "Joo, kohta." Kun sitten vihdoin saa kannettua rimpuilevan tepastelijan elektroniikkaosastolle (totaalinen virhe, sillä ketään yksivuotiasta puhelimensyöjää ei sinne kannata viedä), yrittää sitten sivusilmällä kommentoida pojan pelaamaa peliä ja pidätellä tätä elektroniikkahullua pääsemästä käsiksi mihinkään aipädisamsungeihin. Tässä vaiheessa äiti alkaa vilkuilla ympärilleen näkyykö sitä miestä missään, no ei tietenkään, kun se odottaa palvelua rakennusosastolla. Olisipa kiva mennä tuonne sisustusosastolle, äiti ajattelee. Mutta paluu lastenvahtivuoroon on pikainen, kun läheltä kuuluu huutoa ja pikku-iita on saanut käsiinsä kaukosäätimen, joka on vaijerissa kiinni, eikä lähde irti (ja irtihän se on saatava!). Lapsen huomio on kiinnitettävä muualle ja äkkiä. "Hei, lähdetäänpä yhdessä tuonne sisustusosastolle, siellä on kivoja lamppuja, leppäkerttuja ja autoja, tulkaahan katsomaan", äiti houkuttelee ja saakin lapset matkaansa. Päästään jopa laminaattiosastolle asti, ai valkoista laminaattia yhdeksään euroon, onpa kiva parketti, onpa jännän värinen laatta. Huomiota on tehtävä yhtä nopeasti, kuin saalistava pöllö, että olisi sitten jotain kerrottavaa miehelle, kunhan autoon istahtaa (siis siinä toivossa, että pääsisi joskus uudestaan, rauhassa sisustusosastolle). Nyt se mies on tuolla, huh.

Mennään ulos odottamaan lastausaluelleelle. Joo, todella turvallista ja kaikkea, mutta äiti ei enää jaksa jäädä kökkimään leikkipaikalle, kun ei ne lelut kiinnosta, vaan juuri ne portaat leikkipaikan vieressä. Siellä sitten kiipeillään ja ohoh, jossain vaiheessa kumpparit on tippunut ja pikku-iita seisoo asvaltilla sukat märkänä. No, sukat pois, ja kumpparit takas. Poika on keksinyt leikkiä nosturilla, jota pumppaamalla saa itsensä hiukan ylemmäs. Hän leikkii sillä koko odottelun ajan (joka on piiiiiitkä, ja tämän takia emme käy tässä rautakaupassa, mies sanoo, vaan siinä toisessa, jossa odottaminen on vain pitkä). Kun vihdoin tavarat on valmiita lastattavaksi, päiväuniaan hierova yksivuotias ei suostu menemään turvaistuimeen kuin huijaamalla, siis joku lelu käteen ja lässynlässyn kieltä kehiin. Sitten menoksi. 

Perheellä on nälkä. "Ajetaanko mäkin kautta?" kysyy isi. Poika huutaa "JOO!" Äiti sanoo ei, koska tietää etukäteen että, kun haluaa ruokaa nopeasti, siellä on hirveä jono ja pikku-iita hermostuu. No, poika ei luovuta, vaan vaatii mäkkäriä lelun toivossa. Pihaan ajetaan peräkärryn kera, kunhan ensin käydään pikainen keskustelu siitä, mahtuuko kärryn kanssa autokaistalta pois, vai ei. No, siellähän on kolmen auton jono, joka ei liiku viiteen minuuttiin mihinkään. Isä hermostuu ja poika itkee. Kotiin, nyt ja äkkiä. Tytär ei nuku, jospa se nukahtaisi aiemmin iltaunille, äiti ajattelee. Olipa kiva kahden tunnin reissu.

Seuraavana aamuna poika haaveilee aamupalapöydässä ja palauttaa äidin takaisin maanpinnalle. Kauniisti ja koristelematta hän sanoo: "Olisipa eilinen." "Miksi?" "Kun sai leikkiä sillä nosturilla." 

Näin. Elämä on ihanaa ja lapset parasta ikinä.

Ps. Lisäsin tämän jälkikäteen, kun kuvassa menossa tosi hyvä flow.
Tosin se flow lensi synttärisankarin suusta pari tuntia kuvan ottamisen jälkeen. Ai, että!
Nyt meilläkin odotellaan vatsapöpöä kylään.